Uloimmista uloin Utö

"Silloin kerran, kun olin purjehduksella..." Kuluneen kesän aikana joka toinen lauseeni alkoi näin, ja päättyi johonkin muistoon 15 vuoden takaiselta purjehdukselta, ainoalta varsinaiselta, johon olen koskaan osallistunut. Tokihan tuo purjehdus oli varsin mahtava. Purjelaivasäätiön järjestämällä purjehduksella meitä oli muistaakseni noin 8 nuorta, kippari ja pari päällystön jäsentä. Kolmessa vuorossa ohjasimme laivaa, siivosimme, kokkasimme ja tyhjensimme vessaa, ja samalla purjehdimme Ruotsin Gotlantiin ja takaisin. Paluumatkan mieleenpainuvin pysähdys oli Utö, Suomen eteläisin asuttu saari, johon pääsin tänä kesänä jälleen uudemman kerran.

Lempikohtani Utössä. Tästä vajasta otin varmaan lähes toistasataa kuvaa.

Höpöttelin siis iäinikuisesta purjehduksestani ja Utöstä pitkin kesää lähipiirin jo haukotellessa jutuilleni. Utö nousi agendalle siitä syystä, että osa saaresta kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon. Ja voitte kuvitella, että kun tämän ymmärsin ja tiesin Aleksin menevän kyseiseen puistoon kansallispuistoprojektinsa tiimoilta, niin suorastaan vaadin päästä mukaan!

Vietin muinoin Utöllä vain yhden yön, enkä edes pahemmin liikkunut saarella, mutta silti rakastuin paikkaan: karuihin kallioihin, aavaan mereen, jylhään majakkaan ja punaisiin puutaloihin. Ja täytyy sanoa, ettei rakkaus ollut haihtunut mihinkään! Utö edustaa edelleen minulle samaa saaristolaisunelmaa kuin Tammio, jossa kävimme heinäkuussa.

Tämä sankari sai muuten reilu viikko sitten käytyä viimeisessäkin maamme kansallispuistossa. Saldona siis 40 puistoa vajaassa 9 kuukaudessa, ei paha!

Tunnelmaa Eivorin kannella.

Tällä kertaa en päässyt saareen purjehtien vaan yhteysalus Eivorilla. Islannista Suomeen eläköitynyt alus lähti Nauvosta ja suuntasi Nötön, Aspön ja Jurmon saarien kautta Utöön. Kaiken kaikkiiaan matka kesti reilut viisi tuntia, ja samalla saimme kattavan sightseeingin siitä, miltä Saaristomerellä näyttää.

Aspö näytti söpöltä!

Auringonlasku-fiilistelyä.


Kesähän ei ollut mikään aurinkoisin, kuten moni muistaa. Reissun alkaessa elettiin jo elokuun puoliväliä, enkä ollut vielä päässyt käyttämään shortseja kuin ehkä kerran mökillä. Niinpä auringon porottaessa Nauvon satamassa koin neronleimauksen: nyt laitan shortsit! Tiedostin kyllä, että merellä on usein hieman viileämpää, mutta uskoin olevani sen verran sitkeä, ettei pieni tuulen vire haittaisi. 

No aina ei ole jälkeenpäin helppo ymmärtää omia aivoituksiaan. Jälleen olin unohtanut, etten ollut 15 minuutin mittaisella matkalla Kauppatorilta Vasikkasaareen, vaan viidentunnin laivareissulla ulkosaaristoon! Kaksi ekaa tuntia pärjäsin vielä kohtalaisesti, mutta loput ajasta jouduin hyödyntämään kaiken sisun ja sitkeyden ja laivalta löytyneet viltit. Rinkkamme olivat autokannella, jonne ei ollut pääsyä laivan liikkuessa, joten pitkiä housuja en päässyt hakemaan. Laivan sisällähän olisi kyllä ollut lämmintä, mutta olin jo vauhkoontunut kamerani kanssa niin hurjasti, etten voinut jättää maisemia hetkeksikään. Ja niin saavuimme Utöön puoliltaöin, minä jalat aivan jäässä.

Satama, johon Eivor saapui ei ollut se kaunein. 
Eräskin laivassa ollut mies huudahti, että tämäkö se Utö on? 
No onneksi se on paljon muutakin.

Utön satamasta lähdimme kohti kansallispuistoon kuuluvaa telttailualuetta. Matkaamme tahditti heinäsirkkojen kovaääninen siritys, joka sai tuntemaan oloni kotoisaksi, tämähän oli kuin Afrikassa konsanaan! Ja hieman Afrikan tapaan, ympärillä oli majakan valoa ja taivaalla möllöttävää suurta kuuta lukuunottamatta säkkipimeää. Ilman Aleksin ilmiömäisen kirkasta yösuunnistukseen tarkoitettua otsalamppua teltan pystyttäminen olisi ollut silkka mahdottomuus.

Aleksi, kuu, lamppu ja teltta. Itse keskityin kuvaamiseen.

No jos nyt yhen kuvan vielä laittaisin tästä tönöstä.

Jos olin edellisiltana tuntenut olevani Afrikassa, niin seuraavana aamuna heräsin Islannista. Saaren karu puuttomuus, päävärein maalatut puutalot ja ilmassa leijaileva sumu tekivät paikasta maagisen. Kävimme tutustumassa saaren ainoaan kauppaan, Utö Handeliin, joka paljastui valikoimaltaan paljon paremmaksi kuin lähi-Alepamme. Kauppareissun jälkeen teimme kierroksen saaren ympäri. Matkalla näimme muun muassa Utön ala-asteen, jossa viime vuosina on opiskellut 3:sta 13:sta lasta. Ympärivuotisia asukkaitahan saarella on tällä hetkellä hieman yli 30.


Jonkinmoinen taiteilijatalo tämä. Kiinnosti myös muita kuin minua.

Utön koulu. Aika symppis.


Aavan meren autuus.


Majakka oli niin iso, ettei mahtunut 50 mm:n linssilläni lähikuvaan.

Iltapäivästä osallistuimme myös opastetulle kierrokselle Utön majakkaan. Opastuksen piti Hanna Kovanen, ties monennen polven utöläinen, joka tempaisi kuulijan mukaan kertomuksiinsa, joiden kieli vaihtui sujuvasti suomesta ruotsiin ja välillä saksaankin. Hanna kuljetti meidät jyrkkiä rappusia ylös majakan kirkkoon, jossa ennen aikaan pidettiin jumalanpalveluksia. Myöhemmin saarelle oli jo rakennettu rukoushuone, jonne pääsi huonompijalkaisemmatkin.

Majakassa Hanna kertoi muuan haaksirikosta, joka sattui Utön edustalla joulupäivänä 1947. Haaksirikkojahan näillä vesillä on sattunut useita, kiitos kivikkoisen vesistön. Tällä kertaa kivikolle oli kuitenkin ajanut amerikkailainen alus, jonka miehistöä joulunvietossa olleet utöläiset riensivät pelastamaan. Yksi apua antaneista oli Kovasen mummo, joka oli tarjoutunut ottamaan kotiinsa pelastuneita merimiehiä. 

Yksi miehistä oli kuitenkin todella likainen ja mummo yritti pestä häntä puhtaaksi, tuloksetta. Lopulta hän tajusi, että kyseessä oli tummaihoinen ihminen, ensimmäinen hänen näkemänsä! Ja kun tuo tummahipiäinen mies kutsuttiin ruokapöytään, alkoi hän itkeä. Ei vain siksi, että osa hänen työtovereistaan oli juuri hukkunut, vaan siksi, että se oli ensimmäinen kerta, kun hänet kutsuttiin valkoihoisten kanssa samaan pöytään. Tässä kohtaa luonnollisesti itkin minäkin.

Drakenin vuoden 1929 haaksirikon uhrien kunniaksi pystytetty muistomerkki. Kyseisen aluksen merimiehet pelastuivat edessä näkyvälle kallioluodolle, mutta koska merenkäynti oli niin hurja, ei heitä päästy sieltä pelastamaan ja moni hukkui. Aika kurjaa, onneksi meripelastus on noista päivistä kehittynyt.

Utöläinen koti. Asuisin!


Utön hautausmaa oli melko uusi. Aiemmin utöläiset haudattiin Jurmoon.

Kynttilämuistomerkki vuoden 1947 joulunpäivänä haaksirikossa kuolleille 
10 merimiehelle sijaitsee uudessa rukoushuoneessa.

Etsi majakka.

Pakko myöntää, olen heikkona venevajoihin.

Tämä matkustaja-alus kulkee Utön ja Turun väliä.

Elämäni toisen vierailun Utöön kruunasi aivan mahtava auringonlasku.


Arvostan sitä henkilöä, joka oli kantanut tämän sohvan paraatipaikalle. Ja sitä miestä, joka pakotettiin keskeyttämään oluen nautiskelu ja ottamaan tämä kuva.

Rukoushuone. Aika pelottava tunnelma tässä kuvassa.

Tätä kuvaa metsästin tovin ja hukkasin siinä samalla Laitilan lime soodan jonnekin kiven koloon. 

Rakkauteni Utöön ei todellakaan sammunut tällä reissulla. Jos ihmiset jaoteltaisiin meri- ja järvi-ihmisiin, niin ei olisi epäilystäkään, että kuuluisin ensimmäisiin. Vaikka olen oppinut vuosien saatossa arvostamaan järviä, niin minun sydän kuuluu ikuisesti merelle. Ehkä joskus muutan vielä Utöön. Tai erakoksi jollekin toiselle ulkosaarelle.

Kommentit

  1. Huikeita kuvia ja ihania tarinoita! Haluan ehdottomasti tuonne.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Niin minäkin! Ensi kerralla haluan mennä kaikkiin noihin lähitienoon saariin ja mielellään kuukaudeksi! :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit