torstai 3. marraskuuta 2016

Synttärireissulla Islannissa

Kun olen kertonut ihmisille, että kävimme taannoin Islannissa, on suurin osa hihkaissut innostuneena: "No sä otit sieltä varmasti paljon ihania kuvia!" Nooh...

Ensinnäkin jätin kameran laturin jossain mielenhäiriössä kotiin, joten sain olla aika säästeliäs kuvaamisen suhteen, ettei akku simahtaisi. Nelipäiväisen reissun kaksi ekaa päivää olivat myös säänsä puolesta tällaiselle kaupunkilaisgimulille aika ekstreemit. Tuulta oli lähemmäs 30 metriä sekunnissa ja vettä tuli vaakatasossa suurimman osan päivää. Viihdyin siis paljon paremmin vuokra-automme sisällä, kuin kuvaamassa sen ulkopuolella. Samoilla linjoilla oli myös kamerani, joka meni välillä niin pahasti huuruun, ettei sillä voinut ottaa kuvia ollenkaan. Hankaluutta aiheutti myös se, että kuvattavaa oli kertakaikkiaan aivan liikaa. Mitenkään ei osannut päättää, mistä kaikesta olisi kuvia ottanut.

Kaikista näistä haasteista huolimatta onnistuin nappaamaan reissussa silti reilut 500 ruutua. Ja koska seuraava reissu taas jo lähentelee, niin läiskäisen Islanti-koosteen nyt tähän!


Tämä mies oli koko matkan takana. Viime vuosina hänen järjestämänsä synttäriyllätykset ovat suuntautuneet Viroon, mutta nyt kolmikymppisten kunniaksi hän yllätti täysin ja vei meikäläisen ihan uusiin maisemiin. Kyllä minun antamat synttärilahjat taas kalpeni tämän reissun rinnalla.

Aleksi kunnostautui myös matkanjohtajana ja oli selvittänyt yhtä ja toista ja tehnyt alustavan matkasuunnitelman. Aluksi suuntasimme Länsivuonoille, joka on Islannin syrjäisimpiä mestoja, ja varmasti myös hienoimpia!


Kaksi ekaa päivää ja yötä vietimme vuonomaisemissa. Yllä islantilaiset koiraystäväni ensimmäisestä majapaikasta jättämässä hyvästejä minulle!


Kuuluisaa islantilaista jalkapalloa seuraamassa Länsivuonojen pääkaupungissa Isafjördurissa. Sää oli mitä kamalin, mutta hyvin jaksoivat pelaajat painaa kentällä ja muutama katsojakin oli paikalla.


Tällä matkalla erikoistuin lampaiden takapuolten kuvaamiseen. Vuonot olivat täynnä lampaita ja pysähdyimme useamman kerran, jotta pääsin kuvaamaan heitä. Mutta nämä lampaat eivät olleet ollenkaan tottuneet kameran kanssa toikkaroiviin kaupunkilaisiin, vaan pötkivät pakoon, minkä kintuistaan kerkesivät.


Nyt täytyy sanoa, että minua pelotti nämä kiemuraiset hiekkatiet. Näyttää varmaan ihan iisiltä, mutta ei tuntunut siltä. Vaikka olen kaikenlaista rallia ajanut vaikka minkälaisilla teillä (siis ollut kyydissä), niin islantilaiset mutaiset, kiemuraiset ja kapeat vuoristohiekkatiet pisti kyllä hiljaisiksi. Välillä tuli räntää vaakatasossa ja tie oli täynnä kuoppia. Ilahduin aina, kun vastaan tuli toinen auto, sillä sitten tiesin, että meillä oli ainakin teoreetiset mahdollisuudet selvitä hengissä.


Tällaisia vesiputouksia oli matkan varrella vähän joka kulman takana. Tätä putousta varten oltiin ajettu sen verran monta tuntia kiemurateitä, että oli pakko astua autosta ulos ja ottaa pari kuvaa muodon vuoksi.


Islantihan on tunnettu lampaiden lisäksi islanninhevosesta. Hevosten kuvaamisessa onnistuin suunnilleen yhtä hyvin kuin lampaiden kuvaamisessa. 


 No nyt on jylhät maisemat! Länsivuonoilta lähdimme kohti Reykjavikia ja matkalla poikkesimme Stykkisholmuriin.


Stykkisholmur oli ehdottoman söpö pikkukylä. Täällä koin ensimmäistä kertaa reissun aikana tuntemuksen: "Tännehän voisi vaikka muuttaa!" No muutto on kyllä tulossa, mutta ei tänne. Ehkä ensi kerralla sitten.


Punaiselle majakalle päästäkseen piti käyttää voimaa, sen verran oli vastatuulta.


"Ehkä voisimme muuttaa tuohon punaiseen tupaan?" 


Stykkisholmur jäi taakse ja johan sattui taas vesiputous matkan varrelle. Tästä ja sen vieressä olevista kukkuloista olin nähnyt jumalaisen kuvan ennen reissua. Mutta kyllä täytyy sanoa, että kun näin Kirkjufellin livenä, niin en meinannut uskoa, että kyse oli samasta putouksesta, niin oli vaatimattoman kokoinen. 

En kuitenkaan masentunut, vaan lähdin heti hakemaan persoonallista kuvakulmaa ja sainkin kerrassaan ainutlaatuisen idean. Kahlailin putouksen eteen ja kävin makuulle märille kiville. No voitte itse päättää, oliko sen arvoista.


No niin nyt asiaan. Näitä laavakenttäkuvia laitan ihan 3 kappaletta, vaikka periaatteeni oli laittaa vain yksi kuva per aihe. Mutta olihan nämä vain niin hienoja! Ei missään muualla näe tällaista. Välillä en ollut ihan varma oltiinko kuussa vai maassa.



Pakkohan se oli itsekin päästä kuvaan.


Sitten lähdimmekin kohti Reykjavikkia.


Kaikkien luontomaisemien jälkeen koin hirveän kulttuurishokin, kun saavuimme Reykjavikin esikaupunkialueelle. Etsimme epätoivoisesti kauppaa, joka olisi ollut vielä sunnuntai-iltana auki. Ja sellainen löytyi tästä marihuanantuoksuisesta lähiöstä. Hauskaa oli huomata, että kaupassa kaikki luki puolaksi. Eli niin vain oli globalisaatio saavuttanut kaukaisen Islanninkin. Pisteet hienosta seinämaalauksesta, niitä oli Reykjavikissa paljon.


Onneksi Reykjavikin majoituksemme ei ollut liian urbaani, vaan pääsimme hyvin takaisin maalaistunnelmiin. Paikka oli jonkin verran kaupungin ulkopuolella ja tosiaan emme nukkuneet navetassa emmekä tallissa, vaan kivassa kivitalossa. Kiva oli myös taloa vuokrannut emäntä, joka lupasi tulla herättämään, jos näkyisi revontulia.


Ja näkyihin niitä! Niin vain näin elämäni ensimmäiset revontulet Islannissa. Pakkohan sitä oli heti ruveta revontulikuvaajaksi (ilman jalustaa). Suurin osa kuvista oli täysin mustia, mutta tästä ehkä nokkelin voi bongata revontulen?


Seuraava päivä oli ihanan aurinkoinen ja pyhitetty Reykjavikin tutkimiselle. Kirkon tornista näkyi kaupunki kaikessa komeudessaan. Paikalla oli myös paikallinen koululaisryhmä, jonka tarkoitus oli tunnistaa tärkeitä rakennuksia. Häkellyin, kun jopa lapset osasivat puhua islantia!


Nonni. Täällä menikin sitten tovi. Paikka oli Harpa, Reykjavikin uudehko konserttihalli. Vähän oli toisenlainen kuin Helsingin musiikkitalo. Harpa oli niin kuvauksellinen, että ryömin varmaan toista tuntia sen lattioilla. En nyt kehtaa laittaa kuin kaksi kuvaa, mutta jos innostuit näistä, niin tervetuloa tutustumaan Harpa-arkistoihini!


Reykjavik-päivän jälkeen meillä oli enää yksi päivä reissua jäljellä. Jotkut muut olisivat tässä kohtaan relanneet ja menneet vaikka Blue Lagooniin, mut ei me. Päätimme lähteä katsomaan Etelä-Islannin kuuluisaa jäätikkölaguunia Jokulsarlonia, jossa kelluu jäätiköstä irtautuneita jäänlohkareita. Ajomatkaa Reykjavikista Jokulsarloniin on sellainen Helsinki-Kuopio-matkan verran, joten kello piti laittaa ajoissa soimaan, jotta ehdimme rauhassa katsella jäänkimpaleita ja kerkesimme vielä takaisin Reykjavikiin puolilta öin lähtevälle lennolle. 


Täällä jäätiköllä minusta kuoriutui 30-vuotias vauva. Olin katsonut instagrammista mitä huikeimpia kuvia pastellinsävyissä loistavista jäälohkareista, mutta omat otokseni näyttivät toinen toisensa jälkeen lattealta paskalta. Sen sijaan, että olisin nauttinut näistä ainutlaatuisista maisemista, meuhkasin itku silmässä omaa surkeuttani valokuvaajana. Ja vaadin vielä, että minusta otettiin useita kuvia, joita vihasin vielä enemmän. 


 Jostain syystä Aleksi ei tälläkään kertaa menettänyt hermojaan, ja näin jälkeen päin pienen photoshoppailun jälkeen nää kuvatkin on ihan jees.


Tämä kohta, missä jäätiköltä irronneet jäänpalaset kohtasivat meren oli kaikkeista maagisin. Surullista jäätikössä on se, että se on sulanut ja pienentynyt vuosien koitossa ja laguuni, jossa jäälohkareet lilluivat on vastavuoroisesti laajentunut. Syynä mikäs muu kuin ilmastonmuutos. 


Silloin, kun omat ideat on loppu ja turhautuminen huipussaan, niin onneksi voi aina varastaa muiden ideoita ja salakuvata toisia!


 Paluumatka Reykjavikiin toi onnistumisentunteita. Sain lampaista ja hevosista kuvia, jossa näkyi niiden naamat! Bravo!


Tässä kohtaa olin täysin pitkästynyt vesiputouksiin ja kaikkiin turistikohteisiin. Ryhdistäydyin kuitenkin hieman ja suostuin katsastamaan Seljalandfossin, yhden Isalnnin kuuluisimmista vesiputouksista. Ja se oli kyllä sen väärti. Oli ihan siistiä kävellä vesiputouksen sisällä, en voi kieltää.

Aurinko paistoi loppupäivän ja ehdimme hienosti vielä lennollekin. Kelpo reissu siis!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Song-Kol - lehmiä ja muita eläinystäviä

Herätin hämmennystä alkukesästä vastaillessani ihmisten uteluihin kesäsuunnitelmista. Vaeltelu Kazakstanissa ja Kirgisiassa ei selvästikään ollut muiden lomaohjelmassa. No en tiedä, olisinko koskaan itsekään omin päin keksinyt kyseisiä kohteita. Kyllä se oli jälleen kerran matkustavainen puolisoni, joka näytti pari youtube-videota ja matkailublogia, ja sai minut tuntemaan suurta tarvetta tustustua Keski-Aasiaan.

Matkalta on jokseenkin aika monta kuvaa, sillä maisemat olivat sellaiset, etten ole ennen nähnyt! Vuoria oli joka suunnalla, ja nyt siis puhutaan ihan oikeista 3-7 kilometrin korkuisista vuorista, eikä mistään mäennyppylöistä. Koska kuitenkin unohtumattomin kokemus reissulla oli Kirgisiassa Song-Kol-järvellä jurttamajoituksessa vietetyt kaksi yötä ja päivää, niin aloitetaanpa vaikka niistä.


Ken tuntee minut, tietää, että olen aika innoissani kaikista eläimistä. En juurikaan tiennyt Kirgisiasta saati matkakohteestamme Song-Kolista mitään, mutta odotin innoissani näkeväni villihevosia! Ja kyllä näinkin. Näiden muutamien valjastettujen heppojen lisäksi tantereella tallusti myös itsekseen ympäriinsä vaeltelevia hevoslaumoja. 


Vaikka hevoset olivat komeita, suurin rakkauteni olivat kuitenkin lehmät, joista otin useita satoja kuvia. Jos tällä hetkellä Jukka Male museossa esillä olevassa yhteisnäyttelyssä käsittelen maitoa, niin seuraava näyttely voisi tosiaan olla lehmistä...






Tällaisia olivat siis meidän ihanat asumukset, eli jurtat. Aleksi hankki majoituksen paikallisen CBT, eli Community Based Tourism -toimiston kautta, joka välitti paikallisten jurttia turisteille. Pieni jurttamme oli noin kesämökkini kokoinen ja lämpenikin lähes yhtä kuumaksi kuin mökkini, kiitos pienen kaminan, jota hevosen paskalla lämmitettiin. Sisustuskin oli mökkimäisen tunnelmallinen: erilaisia patjoja ja tyynyjä kaikissa mahdollisissa kuoseissa.



Perhe, joka huolehti meistä, vuokrasi neljää jurttaa ja nukkui itse yhdessä. Sen lisäksi oli ruokateltta, jossa tarjoiltiin aamiaista, lounasta ja illallista. Ruuat olivat yllättävän hyviä. Paljon kaikkia kivoja kasviskeittoja ja -patoja, joissa oli ehkä pari palaa lihaa seassa. Eli hyvin pärjäsin, ei ollut tarvetta nieleskellä väkisin mitään ihrapalleroita. 

Itse leivottu leipä oli taivaallista ja aamupalalla tarjottu riisipuuro sai hymyn korviin. Selkeästi huomasi, että riisipuuro oli meille suomalaisille tuttu ruoka, sillä vieressä istuneet sveitsiläiset ja omanilaiset eivät innostuneet puurosta ollenkaan niin paljon. Tässä kohtaa ei kannata tietenkään pilata tunnelmaa ja kertoa, että palasin reissusta mm. pastöroimattomasta maidosta tarttuvan Kambylobakteerin kanssa...


Myönnän, tämä on feikkikuva. Juoksin jotain kakskyt metriä tohon risteykseen ja takas. Mutta tämä mestahan oli siis 3 kilometrin korkeudessa, niin näiden juoksuaskelten voima oli suuri. Reissusta palattuani kiersin Töölönlahden kolmasti normaalin yhden kierroksen sijaan, eli ei mennyt korkeanpaikanleiri hukkaan!


Jos ihmiset asuivat jurtissa, niin lehmillä oli ihan oma talo. Ei paha!



Rakastan myös lampaita.


Koska emme uskaltautuneet eläinten selkään, niin vaeltelimme maastossa ihan omin jaloin. Kyllä näin aukeissa paikoissa menee ihan hahmotuskyky. Matka, jonka arvioin kestävän noin viisi minuuttia, olikin hetkessä lähes tunnin vaellus. 


Uimme muuten myös tuossa järvessä. Muutamat muut turistit suhtautuivat siihen hieman huvittuneesti, mutta vesi oli mielestäni aika samanlämpöistä kuin loppusyksystä Helsingissä.


Ehkä lempikuvani. Viimeistään tässä kohtaan lehmien kuvaamiseni lähti ihan käsistä. Olin tosi rohkeana lehmäkuvaajana, kunnes iso ryhmä lehmiä lähti juoksemaan kohti ja säntäsin Aleksin selän taakse piiloon. Tosi rohkeaa ja fiksua.



Okei lehmien lisäksi suuri rakkauteni oli Pikku-Aasi. Siis niin ihana. Välillä vähän ujo ja vauhko, mutta niin söpö. Tässä kuvassa hän piilottelee äitinsä takana, mutta otimme kyllä yhteiskuviakin muistoksi syvästä ystävyydestämme.




Jos tämä talo tulee myyntiin, niin ostan!


 Tähän on hyvä päättää. Auringonlasku kolmessatonnissa oli ihan omanlaisensa, ja en kyllä saanut tähän kuvaan sitä taltioitua yhtään niin hienosti, kuin miltä paikan päällä näytti. Song-Kolilla parasta oli eläinten lisäksi ehdottomasti rauha. Kun lähdimme takaisin päin, näkyi matkalla useampi rengasrikko. Sen verran vaikeakulkuisesta paikasta oli kyse, ettei sinne ihan kuka tahansa turre eksynyt ja hyvä niin.


lauantai 21. toukokuuta 2016

Sumun seasta löytyi Belgrad

Myönnän. Elämä on nyt vienyt ja blogi jäänyt. Sen verran reissuja ollut ja on taas tulossa, että nyt on kuitenkin purettava tätä kuvasumaa. Eli asiaan.

Viimeksi jäimme jouluiseen Serbian ja Bulgarian reissuumme, jonka päätepiste oli Belgrad. Vähällä tosin oli, että olisimme ajaneet vuokra-autoinemme ohi. Sumu oli niin kova, ettei kylteistä nähnyt mitään, mutta koska oli suunnistaja mukana, niin tottahan pääsimme perille.


Kaupungilla oli aika jännä tunnelma, kiitos sumun.




Seuraavana päivänä sumu oli vähän hälvennyt, mutta tunnelmaa riitti! Keskustan kävelykadun päästä löytynyt Belgradin linnoitus ja sieltä avautuvat maisemat eivät olleet pettymys.


Onneksi ehittiin ottamaan tämä kuva. Joku vartijan ryökäle näet ajoi meidät tästä pois.



Horisontissa näkyy Uusi Belgrad. Sielläkin kävimme. Mitä mielikuvituksellisempia betonikerrostalo mörskiä näkyi siellä, mutta niiden kuvia voit googlata netistä vaikkapa hakusanalla Novi Beograd.








Juu ja kaupunki oli täynnä kuvauksellisia kohteita, joita väijyin kamerani kanssa. Eläväinen ja kaunis kaupunki, johon ihastuin taas uudestaan näitä kuvia katsoessa. Kyllä menisin uudestaan Belgradiin.