Where it all started

Miten sinusta tuli valokuvaaja? Se on kysymys, jonka varmasti jokainen kuvaamalla itsensä elättävä saa kuulla. Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta omalla kohdallani se löytyy Sambiasta.

Tarinat ovat aina kiinnostaneet minua. Lapsena piirsin ja kirjoitin kirjoja nukeistani ja heidän seikkailuistaan. Visuaalisuus oli myös mukana matkassa. Harrastin öljyvärimaalausta ja kävin yläasteella kuvaamataitolinjan.

Lukion jälkeen valokuvaajan ammatti oli yksi kymmenien minua kiinnostaneiden luovan alan ammattien joukossa. Tuntui kuitenkin, etten voinut keskittyä mihinkään yksittäiseen alaan tai taitoon, ennen kuin ymmärtäisin paremmin tätä maailmaa. Niinpä lähdin opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa Ruotsiin ja siihen jatkeeksi töihin Suomen suurlähetystöön Nigeriaan.

Sambiassa saattoi joutua usein erikoisiin tilanteisiin. Leijonan hännän piteleminen oli ilmiselvästi mieluinen sellainen. Kamera oli toki mukana. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen


Luova ala kuitenkin veti yhä puoleensa ja päädyin Tampereelle tekemään maisterin tutkintoa tiedotusopista ajatuksissani työ toimittajana. Yksi kivoimmista ensimmäisen lukukauden kursseista oli visuaalisen journalismin kurssi. Sen päätteeksi toivoin joululahjaksi järjestelmäkameraa. Lahjakääröjen alta paljastui Nikon D300s.

Manuaalia en kauheasti lueskellut, sillä tekniikka ei kiinnostanut pätkääkään. Halusin vain kuvata. Käytännön kautta opin, miten kameraa käytettiin. Kehityin kuvaajana, mutta hitaasti.

Vaikka taipumus visuaalisuuteen oli asunut minussa aina, niin silti sille, että aloin ajatella kuvaamista ammattina on ihan selkeä käännekohta. Se oli vuosi 2013. Tapahtumapaikkana Sambia.

Loppukeväästä lähdin yliopistoni kautta toimittajavaihtoon Sambiaan. Olin juuri palauttanut graduni ja minulla ei ollut siinä kohtaa omaa asuntoa, opiskeluja eikä työtä, mihin palata. Ei ihmissuhdetta, mitä kaivata. Maailma oli todella avoin.

Itkin lentokoneessa salaa pari kyyneltä, koska minulla oli olo, että jotain suurta ja jännittävää oli tapahtumassa. Ja monessa mielessä tapahtuikin. Kolmen kuukauden sijaan vietin Sambiassa vuoden. Tuon vuoden aikana tunsin monta kertaa olevani yksinäisempi kuin koskaan ja enemmän hukassa kuin ikinä. Mutta samalla löysin uuden intohimon, joka tuotti minulle iloa vaikeinakin hetkinä. Se oli valokuvaaminen.

Minä ja Nikon D300s Victorian putouksilla kesäkuussa 2013. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen.

Luonnollisesti kuvasin Sambiassa myös eläimiä. 
Kuva: Karri-Pekka Kauppinen.


Valkoihoisena ihmisenä, jolla oli järjestelmäkamera, olin auttamattomasti monen paikallisen silmissä ammattivalokuvaaja. Enkä varsinaisesti kieltänyt tätä, vaan tartuin tilaisuuteen.

Löysin itseni kuvaamasta syntymäpäiväjuhlia, joissa vieraana oli liuta maan johtavia poliitikkoja ja muotitapahtumia, joissa vilisi luovan alan osaajia. Dokumentoin myös ensimmäiset hääni isossa huviveneessä Kariba-järvellä.

Osa kuvistani oli ihan paskoja. Ja osa asiakkaista kertoi sen ihan suoraan. Silti iso osa myös piti kuvistani ja ympärilläni oli ensi kertaa ihmisiä, jotka näkivät minussa potentiaalia tulla valokuvaajaksi.

Sain myös ensi kerran harjoitella yrittämistä. Tein kuvauskeikkoja silloisen paikallisen poikaystäväni firman kautta. Hän myös kuvasi, teki graafista suunnittelua ja kirjoitti. Välillä meillä ei ollut yhtään rahaa. Silloin piti aina keksiä jotakin. Ja huomasin olevani siinä aika hyvä.

Mitä tukalampi tilanne, sen varmemmin keksin ratkaisun. Viikon aikana myin Suomeen kaksi lehtijuttua, vaikka en ollut puoleen vuoteen saanut myytyä yhtäkään. Ihan vain siksi, että vuokra oli maksettava. Vierailulle tulevat ihmiset kantoivat minulle Suomesta kirjoja, joista tein kirja-arvosteluja Kirjasto-lehteen. Niistä sai 20 euroa, mutta sillä söi helposti viikon Sambiassa.

Yrittämiseni ei rajoittunut vain kuvaamiseen ja kirjoittamiseen vaan laitoin kaiken luovuuteni peliin. Leivoin keksejä ja pullia sekä teetin kuvistani postikortteja ja myin niitä kerran kuussa pidettävillä sunnuntaimarkkinoilla, joissa kävi pääosin valkoisia ja varakkaampia ihmisiä.


Tein Sambiassa myös työharjoittelun paikallisessa lehdessä. Sitä kautta pääsin seuraamaan pienen kylän vaaleja viikoksi. Kirjoittaminen ja vaalit jäi hyvin pitkälti muiden toimittajien harteille, koska en vain osannut lopettaa kuvaamista.

Lusakassa sain myös ensi kerran harjoitella studiokuvaamista. 
Se oli hauskaa sekä vaikeaa.

Ei ollut mitenkään tavatonta, että kesken kuvauskeikan jouduin myös kietaisemaan chitengen lanteille ja tanssimaan. Se oli myös tietysti kuvattava.


Kun palasin Sambiasta tarvitsin ennen kaikkea työpaikan ja rahaa. Silti kuvaaminen ja oma yritys oli jossakin takaraivossani. Halusin tehdä sitä, mitä olin tehnyt Sambiassakin, mutta nyt hieman suunnitelmallisemmin ja paremman turvaverkon ja infrastruktuurin ympäröimänä.

Pikku hiljaa asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Lukukauden 2014-2015 opiskelin töideni ohessa kahtena iltana viikossa TSL:n valokuvauslinjalla. Vuoden 2016 lopussa päätin ottaa askeleen kohti unelmaani ja irtisanouduin vakityöstäni lehden toimituksessa ja pistin toiminimeni pystyyn vuoden 2017 alussa. Seurasi yrittäjän taipaleeni ensimmäinen oppivuosi, josta voi lukea täältä.

Vuosi 2018 on ollut ensimmäiseni täyspäiväisenä yrittäjänä. Olen edelleen tehnyt pitkiä päiviä ja antanut paljon kuvaamiselle, kyllä. Tässä elämäntilanteessa voin kuitenkin sen tehdä. Ja uskon, että se kantaa hedelmää. Ihan niin kuin Sambian-vuoteni, niin suurta sekoilua kuin se välillä olikin, niin silti en vaihtaisi sitä ja sen kautta saamiani oppeja pois.

Minä - kaikkien alojen yrittäjä


Nyt minusta tuntuu aika nostalgiselta kirjoittaa tätä tekstiä lusakalaisen hiussalongin parvekkeella, kun odotan, kun paikallisen ystäväni ja toimittajakollegani hiuksia letitetään. Tätä ennen vietin neljä päivää elämäni ensimmäisessä häävalokuvaus workshopissa Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa. Vielä on edessä työn ja huvin täyteiset matkat Tansaniaan ja Ugandaan.

Viisi vuotta sitten kävelin tuossa parvekkeen alla kulkevalla kadulla ja kävin ostamassa yhdestä noista pienistä kojuista cd-levyjä, joille tallensin asiakkaideni kuvat, ennen kuin toimitin ne heille.

Olin onnellinen pienistä asioista ja täysin tietämätön tulevasta, vähän niin kuin nytkin. Silti noiden vuosien välillä on tapahtunut niin paljon. Sambian-vuoteni jälkeen en pelkää epäonnistumista tai riskinottamista. Jos selvisin hengissä vuoden kaukaisessa maassa ilman minkäänlaista turvaverkkoa, miksen onnistuisi siinä myös kotimaassa?

Minusta ei olisi tullut valokuvaajaa ja yrittäjää ilman Sambiaa. Ei ainakaan tällaista valokuvaajaa ja yrittäjää. Maailma on jälleen edessäni avoin.

///

Jos haluat seurata matkaani reaaaliajassa, etsi minut instagramista.

Jos haluat lukea aiempia Sambian-vuoteni aikaisia blogipostauksia, niin aloita vaikka tästä.




Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut postaukset