Ihana, kamala oppivuoteni 2017

Tammikuun 13. päivä perjantai oli päivä, jolloin marssin patentti- ja rekisterihallitukseen ja jätin yritykseni perustamispaperit. Se oli myös päivä, jona tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Noista kahdesta hauraasta alusta toinen ei kestänyt elossa montaakaan viikkoa, henkiin jääneelle sen sijaan annoin kaikkeni ja enemmän.

Joulukuussa 2016 päätin, että vuosi 2017 olisi erilainen. Enää en vain haahuilisi ja unelmoisi, vaan tekisin oikeasti töitä unelmieni eteen. Ehkä se oli osa jonkinlaista kolmenkympinkriisiä, että tajusin, etten olekaan kuolematon, vaan minäkin, kas kummaa, vanhenen. Jos meinasin saada elämässäni aikaiseksi jotakin, olisi paras ryhtyä toimeen välittömästi.

Näissä tunnelmissa päätin, etten enää matkustelisi niin holtittomasti kuin edellisenä vuotena, vaan säästäisin rahaa uuteen kameraan ja tietokoneeseen. Omistaisin enemmän aikaani kuvaamiselle ja perustaisin oman yrityksen. Ja niin tein.

Samaan aikaan myös tunsin, etten voinut odottaa iäisyyksiin, jos halusin vielä joskus oman perheen. Biologinen kelloni jätätti pahasti, mutta ajatus oman jälkeläisen hankkimisesta heräsi, kun näin ympärilläni, miten monet ihmiset halusivat kipeästi lasta, ja joillain odotus kesti vuosia. Olin hyvässä parisuhteessa ja ajattelin: miksei? Silti raskaus oli shokki. Keskenmeno vielä paljon pahempi sellainen.

Koska oma biologinen lapseni valui viemäristä alas, oli minun helppo antaa kaikkeni mielikuvituslapselleni, omalle yritykselleni. Tämän lapsen olin hankkinut ilman minkäänlaista suunnitelmaa, pelkästä tekemisen ilosta ja palosta. Toki minulla oli muutama kuvaus- ja kirjoituskeikka tiedossa. Lisäksi huhtikuussa oli ilmestymässä ensimmäinen valokuvaamani kirja ja samoihin aikoihin avajaisensa sai ensimmäinen isompi valokuvanäyttelyni. Naivisti ajattelin, että kaikki tämä poikisi minulle lisää keikkoja. Ja joskus naivikin voi olla oikeassa.

Kevät oli kiireinen, mutta kesä se vasta oli työntäyteinen. Syksykään ei tuonut helpotusta. Olin yritykseni yksinhuoltaja, joka kävi päivät osa-aikaisissa palkkatöissä ja hoiti lempilastaan vapaapäivät ja illat, usein yötä myöten.

Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs ihminen tajutakseen, ettei kukaan jaksa loputtomiin ilman lepoa, vaikka suhtautuisi työhönsä miten intohimoisesti tahansa. Olin uupunut ja stressaantunut, tiesin sen itsekin. Tiesin kuitenkin myös sen, että määräaikainen työsuhteeni oli pian katkolla ja työtilanne viestintäalalla jokseenkin kilpailtu. Halusin pitää lapseni elossa ja kasvussa, jotta hän voisi vielä joku päivä huolehtia minusta. Toisin sanoen: halusin kokopäiväiseksi yrittäjäksi ja olin valmis hiukan kärsimään sen eteen.

Mitä en tuossa tilanteessa tajunnut, oli se, että elämäntyylistäni kärsivät myös muutkin kuin minä. Siitä kärsi muun muassa se kerran mielestäni niin hieno ja hyvä parisuhde, joka sitten lokakuun 13. päivä perjantain vastaisena yönä yllätyksekseni ilmoittikin, ettei se ollut enää ollenkaan niin hyvä eikä sitä oikeastaan ehkä enää olisikaan eikä sitten pian ollutkaan. 

Siinä missä vuoden alussa luulin hetken aikaa saavani oman perheen, niin menetinkin paitsi lapsen niin myös parisuhteen. Samalla tiensä päähän tuli osa-aikainen työsuhteeni. Onneksi elän maassa, jossa valtio tukee epätoivon vallassa olevia kansalaisiaan ja heidän hulluja unelmiaan. Joulukuun 13. päivänä (tällä kertaa keskiviikko) Uudenmaan TE-toimisto lähetti minulle viestin ja kysyi, mistä alkaen yrittäjän starttirahani laitettaisiin alkamaan. Tiesin, että onneni oli ainakin hetkeksi kääntynyt.

Vaikka tämä oli aikamoinen vuosi ja varmuudella erilainen kuin aiemmat, en voi katua mitään. En ole pitkään aikaan oppinut niin paljon itsestäni ja elämästä kuin tänä vuonna. Ihan alkuun opin puhumaan itselleni kauniisti. Sen sijaan, että olisin jatkuvasti epäillyt kykyjäni, aloin kannustamaan itseäni. Myöhemmin opin, etten enää koskaan ota mitään, enkä ketään itsestäänselvyytenä. Toisaalta löysin uudelleen itseni ja omat unelmani, enkä halua tehdä niiden suhteen jatkossakaan kompromisseja.

Loppuvuodesta opin myös sen tärkeimmän. Vaikka yritykseni on toistaiseksi ainoa ja rakkain lapseni, niin äidinkin on saatava välillä levätä. En voi olla huolehtimatta itsestäni ja jaksamisestani, jos haluan yritykseni pysyvän elossa.

Miksi kerron sinulle tämän kaiken? Siksi, koska pettymykset ovat osa elämää siinä missä onnistumisetkin. Minun vuoteeni niitä molempia mahtui monta. Joku voi kysyä, miten jaksoin kuvata vastasyntyneitä lapsia ja rakkautta hehkuvia pareja samalla, kun oma elämäni oli toistuvasti ruvella. Oikeastaan melko hyvin. Vaikka en tunne kaikkia kuvattaviani henkilökohtaisesti, niin uskallan arvata, että jokaisen meidän elämässä on joskus surua, kenties jopa niinä onnellisina, kuvaan taltioituina hetkinäkin. Toisaalta se ilo, joka kuvattavistani usein välittyi, kosketti ja tarttui myös minuun.

Vaikka vuosi 2017 antoi paljon, niin olen aika helpottunut, että se on pian ohi. Minä ja kohta vuoden ikäinen yritykseni kuljemme kiitollisin mielin, päät pystyssä vuoteen 2018 ja mennessämme vilkutamme kaikille teille, jotka olette vilpittömästi meitä tukeneet ja kannustaneet (teitä on paljon!). Samalla kutsun sinut ja ystäväsi mukaan seuraamaan tätä yllätyksellistä matkaamme. 

Entistä parempaa uutta vuotta, kiitos ja kuulemisiin!