Synttärireissulla Islannissa

Kun olen kertonut ihmisille, että kävimme taannoin Islannissa, on suurin osa hihkaissut innostuneena: "No sä otit sieltä varmasti paljon ihania kuvia!" Nooh...

Ensinnäkin jätin kameran laturin jossain mielenhäiriössä kotiin, joten sain olla aika säästeliäs kuvaamisen suhteen, ettei akku simahtaisi. Nelipäiväisen reissun kaksi ekaa päivää olivat myös säänsä puolesta tällaiselle kaupunkilaisgimulille aika ekstreemit. Tuulta oli lähemmäs 30 metriä sekunnissa ja vettä tuli vaakatasossa suurimman osan päivää. Viihdyin siis paljon paremmin vuokra-automme sisällä, kuin kuvaamassa sen ulkopuolella. Samoilla linjoilla oli myös kamerani, joka meni välillä niin pahasti huuruun, ettei sillä voinut ottaa kuvia ollenkaan. Hankaluutta aiheutti myös se, että kuvattavaa oli kertakaikkiaan aivan liikaa. Mitenkään ei osannut päättää, mistä kaikesta olisi kuvia ottanut.

Kaikista näistä haasteista huolimatta onnistuin nappaamaan reissussa silti reilut 500 ruutua. Ja koska seuraava reissu taas jo lähentelee, niin läiskäisen Islanti-koosteen nyt tähän!

Tämä mies oli koko matkan takana. Viime vuosina hänen järjestämänsä synttäriyllätykset ovat suuntautuneet Viroon, mutta nyt kolmikymppisten kunniaksi hän yllätti täysin ja vei meikäläisen ihan uusiin maisemiin. Kyllä minun antamat synttärilahjat taas kalpeni tämän reissun rinnalla.

Aleksi kunnostautui myös matkanjohtajana ja oli selvittänyt yhtä ja toista ja tehnyt alustavan matkasuunnitelman. Aluksi suuntasimme Länsivuonoille, joka on Islannin syrjäisimpiä mestoja, ja varmasti myös hienoimpia!

Kaksi ekaa päivää ja yötä vietimme vuonomaisemissa. Yllä islantilaiset koiraystäväni ensimmäisestä majapaikasta jättämässä hyvästejä minulle!

Kuuluisaa islantilaista jalkapalloa seuraamassa Länsivuonojen pääkaupungissa Isafjördurissa. Sää oli mitä kamalin, mutta hyvin jaksoivat pelaajat painaa kentällä ja muutama katsojakin oli paikalla.

Tällä matkalla erikoistuin lampaiden takapuolten kuvaamiseen. Vuonot olivat täynnä lampaita ja pysähdyimme useamman kerran, jotta pääsin kuvaamaan heitä. Mutta nämä lampaat eivät olleet ollenkaan tottuneet kameran kanssa toikkaroiviin kaupunkilaisiin, vaan pötkivät pakoon, minkä kintuistaan kerkesivät.

Nyt täytyy sanoa, että minua pelotti nämä kiemuraiset hiekkatiet. Näyttää varmaan ihan iisiltä, mutta ei tuntunut siltä. Vaikka olen kaikenlaista rallia ajanut vaikka minkälaisilla teillä (siis ollut kyydissä), niin islantilaiset mutaiset, kiemuraiset ja kapeat vuoristohiekkatiet pisti kyllä hiljaisiksi. Välillä tuli räntää vaakatasossa ja tie oli täynnä kuoppia. Ilahduin aina, kun vastaan tuli toinen auto, sillä sitten tiesin, että meillä oli ainakin teoreetiset mahdollisuudet selvitä hengissä.

Tällaisia vesiputouksia oli matkan varrella vähän joka kulman takana. Tätä putousta varten oltiin ajettu sen verran monta tuntia kiemurateitä, että oli pakko astua autosta ulos ja ottaa pari kuvaa muodon vuoksi.

Islantihan on tunnettu lampaiden lisäksi islanninhevosesta. Hevosten kuvaamisessa onnistuin suunnilleen yhtä hyvin kuin lampaiden kuvaamisessa. 

 No nyt on jylhät maisemat! Länsivuonoilta lähdimme kohti Reykjavikia ja matkalla poikkesimme Stykkisholmuriin.

Stykkisholmur oli ehdottoman söpö pikkukylä. Täällä koin ensimmäistä kertaa reissun aikana tuntemuksen: "Tännehän voisi vaikka muuttaa!" No muutto on kyllä tulossa, mutta ei tänne. Ehkä ensi kerralla sitten.

Punaiselle majakalle päästäkseen piti käyttää voimaa, sen verran oli vastatuulta.

"Ehkä voisimme muuttaa tuohon punaiseen tupaan?" 

Stykkisholmur jäi taakse ja johan sattui taas vesiputous matkan varrelle. Tästä ja sen vieressä olevista kukkuloista olin nähnyt jumalaisen kuvan ennen reissua. Mutta kyllä täytyy sanoa, että kun näin Kirkjufellin livenä, niin en meinannut uskoa, että kyse oli samasta putouksesta, niin oli vaatimattoman kokoinen. 

En kuitenkaan masentunut, vaan lähdin heti hakemaan persoonallista kuvakulmaa ja sainkin kerrassaan ainutlaatuisen idean. Kahlailin putouksen eteen ja kävin makuulle märille kiville. No voitte itse päättää, oliko sen arvoista.

No niin nyt asiaan. Näitä laavakenttäkuvia laitan ihan 3 kappaletta, vaikka periaatteeni oli laittaa vain yksi kuva per aihe. Mutta olihan nämä vain niin hienoja! Ei missään muualla näe tällaista. Välillä en ollut ihan varma oltiinko kuussa vai maassa.

Pakkohan se oli itsekin päästä kuvaan.

Sitten lähdimmekin kohti Reykjavikkia.

Kaikkien luontomaisemien jälkeen koin hirveän kulttuurishokin, kun saavuimme Reykjavikin esikaupunkialueelle. Etsimme epätoivoisesti kauppaa, joka olisi ollut vielä sunnuntai-iltana auki. Ja sellainen löytyi tästä marihuanantuoksuisesta lähiöstä. Hauskaa oli huomata, että kaupassa kaikki luki puolaksi. Eli niin vain oli globalisaatio saavuttanut kaukaisen Islanninkin. Pisteet hienosta seinämaalauksesta, niitä oli Reykjavikissa paljon.

Onneksi Reykjavikin majoituksemme ei ollut liian urbaani, vaan pääsimme hyvin takaisin maalaistunnelmiin. Paikka oli jonkin verran kaupungin ulkopuolella ja tosiaan emme nukkuneet navetassa emmekä tallissa, vaan kivassa kivitalossa. Kiva oli myös taloa vuokrannut emäntä, joka lupasi tulla herättämään, jos näkyisi revontulia.

Ja näkyihin niitä! Niin vain näin elämäni ensimmäiset revontulet Islannissa. Pakkohan sitä oli heti ruveta revontulikuvaajaksi (ilman jalustaa). Suurin osa kuvista oli täysin mustia, mutta tästä ehkä nokkelin voi bongata revontulen?

Seuraava päivä oli ihanan aurinkoinen ja pyhitetty Reykjavikin tutkimiselle. Kirkon tornista näkyi kaupunki kaikessa komeudessaan. Paikalla oli myös paikallinen koululaisryhmä, jonka tarkoitus oli tunnistaa tärkeitä rakennuksia. Häkellyin, kun jopa lapset osasivat puhua islantia!

Nonni. Täällä menikin sitten tovi. Paikka oli Harpa, Reykjavikin uudehko konserttihalli. Vähän oli toisenlainen kuin Helsingin musiikkitalo. Harpa oli niin kuvauksellinen, että ryömin varmaan toista tuntia sen lattioilla. En nyt kehtaa laittaa kuin kaksi kuvaa, mutta jos innostuit näistä, niin tervetuloa tutustumaan Harpa-arkistoihini!

Reykjavik-päivän jälkeen meillä oli enää yksi päivä reissua jäljellä. Jotkut muut olisivat tässä kohtaan relanneet ja menneet vaikka Blue Lagooniin, mut ei me. Päätimme lähteä katsomaan Etelä-Islannin kuuluisaa jäätikkölaguunia Jokulsarlonia, jossa kelluu jäätiköstä irtautuneita jäänlohkareita. Ajomatkaa Reykjavikista Jokulsarloniin on sellainen Helsinki-Kuopio-matkan verran, joten kello piti laittaa ajoissa soimaan, jotta ehdimme rauhassa katsella jäänkimpaleita ja kerkesimme vielä takaisin Reykjavikiin puolilta öin lähtevälle lennolle. 

Täällä jäätiköllä minusta kuoriutui 30-vuotias vauva. Olin katsonut instagrammista mitä huikeimpia kuvia pastellinsävyissä loistavista jäälohkareista, mutta omat otokseni näyttivät toinen toisensa jälkeen lattealta paskalta. Sen sijaan, että olisin nauttinut näistä ainutlaatuisista maisemista, meuhkasin itku silmässä omaa surkeuttani valokuvaajana. Ja vaadin vielä, että minusta otettiin useita kuvia, joita vihasin vielä enemmän. 

 Jostain syystä Aleksi ei tälläkään kertaa menettänyt hermojaan, ja näin jälkeen päin pienen photoshoppailun jälkeen nää kuvatkin on ihan jees.

Tämä kohta, missä jäätiköltä irronneet jäänpalaset kohtasivat meren oli kaikkeista maagisin. Surullista jäätikössä on se, että se on sulanut ja pienentynyt vuosien koitossa ja laguuni, jossa jäälohkareet lilluivat on vastavuoroisesti laajentunut. Syynä mikäs muu kuin ilmastonmuutos. 

Silloin, kun omat ideat on loppu ja turhautuminen huipussaan, niin onneksi voi aina varastaa muiden ideoita ja salakuvata toisia!

 Paluumatka Reykjavikiin toi onnistumisentunteita. Sain lampaista ja hevosista kuvia, jossa näkyi niiden naamat! Bravo!

Tässä kohtaa olin täysin pitkästynyt vesiputouksiin ja kaikkiin turistikohteisiin. Ryhdistäydyin kuitenkin hieman ja suostuin katsastamaan Seljalandfossin, yhden Isalnnin kuuluisimmista vesiputouksista. Ja se oli kyllä sen väärti. Oli ihan siistiä kävellä vesiputouksen sisällä, en voi kieltää.

Aurinko paistoi loppupäivän ja ehdimme hienosti vielä lennollekin. Kelpo reissu siis!