Evakkotarinoita - Matka sukuni juurille
Ensimmäisen evakkotarinan kuulin suojärveläiseltä mummoltani noin kymmenen vuotta sitten. Hän kertoi omista lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, joita hallitsi jatkuva muuttoliike. Jokainen koululuokka oli käyty eri paikkakunnalla. Välillä perhe oli hajonnut ja osa sisaruksista joutui orpokotiin. Vielä tänä päivänäkin mummoni kertoi tuntevansa juurettomuutta. Karjalaan hän ei ole silti koskaan tahtonut palata, sillä hän halusi muistaa synnyinseutunsa sellaisena kuin se joskus oli.
Mummoni kertoi myös, kuinka evakkoja kohtasi omassa kotimaassaan laidallinen ennakkoluuloja, kuten ryssittelyä, mitä en aluksi voinut alkuunkaan ymmärtää. Eivätkö evakot olleet juuri niitä, jotka olivat joutuneet pakenemaan niin kutsuttuja "ryssiä"?
Kun pakolaisuus ja rasismi alkoivat nousta Suomessa polttaviksi puheenaiheiksi syksyllä 2015, muistin taas mummoni kertomukset ennakkoluuloista ja sopeutumisesta. Työskentelin samoihin aikoihin Ortodoksiviesti-lehdessä, ja olin työni puolesta tavannut monia evakkoja. Tunsin, että minun, jos kenen täytyi alkaa kerätä heidän tarinoitaan ja jakaa niitä muillekin. Ja minun tulisi tehdä se mielellään heti, sillä evakkoja oli keskuudessamme kokoajan vähemmän.
Näin syntyi ajatus Evakkotarinoita-valokuvanäyttelystä, joka on nyt nähtävillä Kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä vielä reilun viikon ajan. Näyttelyssä on kuudentoista evakon kuvat ja niitä reunustamassa pala heidän tarinaansa. Kuvissa evakoilla on mukanaan joku esine tai asia, joka muistuttaa heitä Karjalasta.
Tein näyttelyä reilut vuoden päivät. Ensimmäisenä haastattelin vuonna 1920 syntynyttä Sannia. Talvisodassa Neuvostoliittoon vankileirille joutuneen evakon elämänasenne oli täyttä rautaa. Sannilla, kuten monella muullakin evakolla oli ollut monenlaista vaihetta elämässään, mutta kaikesta oli selvitty. Lohduttavaa evakkojen tarinoissa olikin juuri se, että vaikka oma tausta oli aiheuttanut aikanaan monelle ongelmia, olivat kaikki loppujen lopuksi varsin ylpeitä karjalaisuudestaan ja moni oli kääntänyt kokemuksensa positiiviseksi voimavaraksi.
Kohtaaminen Sannin kanssa antoi minulle varmuuden siitä, että tämä projekti kannattaisi tehdä. Sanni osasi heti vinkata minulle kaksi uutta haastateltavaa ja pääsin taas askeleen eteenpäin. Samaan aikaan varmistui, että sain näyttelyä varten apurahan Helsingin Metropoliittakunnan säätiöltä, mikä tietysti helpotti hanketta.
Halusin keskittyä projektissani karjalaisuuden ja siirtolaisuuden lisäksi erityisesti myös ortodoksisuuteen. Se oli luontevaa, sillä monet tuntemistani evakoista olivat ortodokseja ja kuulunhan itsekin ortodoksiseen kirkkoon. Yksi syy ortodoksisuuden korostamiselle oli myös se, että kaikista karjalaisista juuri ortodoksit saivat kokea eniten ennakkoluuloja. Heidän taakkanaan ei ollut pelkästään vieras kieli ja kulttuuri, vaan myös "ryssän usko".
Siihen, että halusin nostaa näyttelyssäni esiin uskonasioita, liittyi myös pienehköä kapinahenkeä. Nyky-Suomessa uskonto on usein lakaistu maton alle ja siitä puhuminen koetaan kiusalliseksi. Karjalan evakoille ortodoksisuus oli taas varsin luonnollista, eikä sitä tarvinnut sen kummemmin korostaa. Monelle rukous kuului arkeen ja toi turvaa läpi elämän.
Evakkomuistojen kertominen oli haastateltavilleni varsin tunteikasta, ja tuskin kukaan selvisi haastattelusta täysin kuivin silmin itseni mukaan lukien. Välillä tuntui hieman epäilyttävältä käydä päivä toisensa jälkeen itkettämässä ihmisiä, mutta minusta vaikutti kuitenkin siltä, että haastateltavani olivat loppujen lopuksi mielissään, että saivat jakaa tarinansa.
Välillä uppouduin tarinoihin niin syvälle, että kuvittelin jo itsekin olevani Karjalassa. Hyvinkäällä lähtiessäni yhden haastateltavani luota, huomasin yllättäen, että aivan yläpuolellani lensi kaksi isoa armeijan helikopteria. Hyvä etten hypännyt hankeen! Niin vahvasti olin ajatuksissani vielä talvisodan pommituksissa.
Projekti opetti minulle, että vaikka monen Karjalan evakon kohtaloissa on paljon samaa, niin siinä, miten ihmiset ovat kokeneet asiat, on suuria eroja. Haastateltavani olivat evakkotaipaleen alkaessa ensinnäkin hyvin eri-ikäisiä. Siinä missä Sanni oli jo 19-vuotias nainen, oli osa haastateltavistani vielä äitinsä vatsassa.
Iän lisäksi myös sillä oli suuri merkitys, millaisia kohtaamisia evakkomatkalla sattui. Kurkijokelaisella Leenalla oli lähestulkoon pelkkiä positiivisia muistoja, sillä hänet oli otettu evakossa hyvin vastaan. Lisäksi ihmisten luonne-erot näkyivät heidän kertomuksissaan. Rämäpäisimmät tuskin huomasivat kiusaajiaan, kun taas herkemmillä ihmisillä haavojen paraneminen vei vuosikausia.
Evakkotarina-projekti oli itselleni tietysti myös eräänlainen tutkimusmatka oman sukuni juurille. Mummoni ja muiden evakkojen tarinoiden kautta sain nähdä palan Karjalaa ja opin ymmärtämään evakkojen koettelemuksia entistä paremmin. Karjalaisten vieraanvaraisuus oli myös läsnä kohtaamisissa: koskaan ei tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin haastattelun ja kuvauksen päätteeksi.
Täytyy myöntää, että jäin evakkojen tarinoihin hieman koukkuun, ja toivon, että pystyn vielä jatkamaan projektia ja kenties kokoamaan tarinoista valokuvakirjan. Caisan näyttelyn loputtua evakkojeni siirtolaiselämä jatkuu ja heidän seuraava sijoituspaikkansa löytynee Itä-Suomesta. Jos haluat seurata evakkojen matkaa sekä muita valokuvausprojektejani, suosittelen tykkäämään facebook-sivustani.
Evakkotarinoita-valokuvanäyttely on nähtävissä Kulttuurikeskus Caisassa vielä 27.4. asti. Lisätietoa aukioloajoista ynnä muusta löytyy näyttelyn facebook-tapahtumassa. Jos et ehdi näyttelyyn, evakkojen kuvia voi käydä kurkistamassa myös nettisivuillani.
Kiitos kaikille, jotka olette olleet tukena tässä projektissa sekä ennen kaikkea kaikille evakoille, jotka ovat jakaneet tarinansa!
Mummoni kertoi myös, kuinka evakkoja kohtasi omassa kotimaassaan laidallinen ennakkoluuloja, kuten ryssittelyä, mitä en aluksi voinut alkuunkaan ymmärtää. Eivätkö evakot olleet juuri niitä, jotka olivat joutuneet pakenemaan niin kutsuttuja "ryssiä"?
Saara-mummoni kertoi, ettei ole koskaan sopeutunut Hollolaan,
vaikka on asunut siellä yli 50 vuotta.
Kun pakolaisuus ja rasismi alkoivat nousta Suomessa polttaviksi puheenaiheiksi syksyllä 2015, muistin taas mummoni kertomukset ennakkoluuloista ja sopeutumisesta. Työskentelin samoihin aikoihin Ortodoksiviesti-lehdessä, ja olin työni puolesta tavannut monia evakkoja. Tunsin, että minun, jos kenen täytyi alkaa kerätä heidän tarinoitaan ja jakaa niitä muillekin. Ja minun tulisi tehdä se mielellään heti, sillä evakkoja oli keskuudessamme kokoajan vähemmän.
Näin syntyi ajatus Evakkotarinoita-valokuvanäyttelystä, joka on nyt nähtävillä Kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä vielä reilun viikon ajan. Näyttelyssä on kuudentoista evakon kuvat ja niitä reunustamassa pala heidän tarinaansa. Kuvissa evakoilla on mukanaan joku esine tai asia, joka muistuttaa heitä Karjalasta.
Tein näyttelyä reilut vuoden päivät. Ensimmäisenä haastattelin vuonna 1920 syntynyttä Sannia. Talvisodassa Neuvostoliittoon vankileirille joutuneen evakon elämänasenne oli täyttä rautaa. Sannilla, kuten monella muullakin evakolla oli ollut monenlaista vaihetta elämässään, mutta kaikesta oli selvitty. Lohduttavaa evakkojen tarinoissa olikin juuri se, että vaikka oma tausta oli aiheuttanut aikanaan monelle ongelmia, olivat kaikki loppujen lopuksi varsin ylpeitä karjalaisuudestaan ja moni oli kääntänyt kokemuksensa positiiviseksi voimavaraksi.
Sanni on ylpeä ortodoksisuudestaan. Keittiössä hänellä on Karjalan
valistajien ikoni samassa kohdassa kuin hänen äidillään Karjalassa.
Kohtaaminen Sannin kanssa antoi minulle varmuuden siitä, että tämä projekti kannattaisi tehdä. Sanni osasi heti vinkata minulle kaksi uutta haastateltavaa ja pääsin taas askeleen eteenpäin. Samaan aikaan varmistui, että sain näyttelyä varten apurahan Helsingin Metropoliittakunnan säätiöltä, mikä tietysti helpotti hanketta.
Halusin keskittyä projektissani karjalaisuuden ja siirtolaisuuden lisäksi erityisesti myös ortodoksisuuteen. Se oli luontevaa, sillä monet tuntemistani evakoista olivat ortodokseja ja kuulunhan itsekin ortodoksiseen kirkkoon. Yksi syy ortodoksisuuden korostamiselle oli myös se, että kaikista karjalaisista juuri ortodoksit saivat kokea eniten ennakkoluuloja. Heidän taakkanaan ei ollut pelkästään vieras kieli ja kulttuuri, vaan myös "ryssän usko".
Siihen, että halusin nostaa näyttelyssäni esiin uskonasioita, liittyi myös pienehköä kapinahenkeä. Nyky-Suomessa uskonto on usein lakaistu maton alle ja siitä puhuminen koetaan kiusalliseksi. Karjalan evakoille ortodoksisuus oli taas varsin luonnollista, eikä sitä tarvinnut sen kummemmin korostaa. Monelle rukous kuului arkeen ja toi turvaa läpi elämän.
Evakkomuistojen kertominen oli haastateltavilleni varsin tunteikasta, ja tuskin kukaan selvisi haastattelusta täysin kuivin silmin itseni mukaan lukien. Välillä tuntui hieman epäilyttävältä käydä päivä toisensa jälkeen itkettämässä ihmisiä, mutta minusta vaikutti kuitenkin siltä, että haastateltavani olivat loppujen lopuksi mielissään, että saivat jakaa tarinansa.
Välillä uppouduin tarinoihin niin syvälle, että kuvittelin jo itsekin olevani Karjalassa. Hyvinkäällä lähtiessäni yhden haastateltavani luota, huomasin yllättäen, että aivan yläpuolellani lensi kaksi isoa armeijan helikopteria. Hyvä etten hypännyt hankeen! Niin vahvasti olin ajatuksissani vielä talvisodan pommituksissa.
Leenalla on evakkotaipaleelta lähes pelkästään hyviä muistoja, sillä
hänen perheensä otettiin Pohjanmaalla todella hyvin vastaan.
Iän lisäksi myös sillä oli suuri merkitys, millaisia kohtaamisia evakkomatkalla sattui. Kurkijokelaisella Leenalla oli lähestulkoon pelkkiä positiivisia muistoja, sillä hänet oli otettu evakossa hyvin vastaan. Lisäksi ihmisten luonne-erot näkyivät heidän kertomuksissaan. Rämäpäisimmät tuskin huomasivat kiusaajiaan, kun taas herkemmillä ihmisillä haavojen paraneminen vei vuosikausia.
Evakkotarina-projekti oli itselleni tietysti myös eräänlainen tutkimusmatka oman sukuni juurille. Mummoni ja muiden evakkojen tarinoiden kautta sain nähdä palan Karjalaa ja opin ymmärtämään evakkojen koettelemuksia entistä paremmin. Karjalaisten vieraanvaraisuus oli myös läsnä kohtaamisissa: koskaan ei tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin haastattelun ja kuvauksen päätteeksi.
Täytyy myöntää, että jäin evakkojen tarinoihin hieman koukkuun, ja toivon, että pystyn vielä jatkamaan projektia ja kenties kokoamaan tarinoista valokuvakirjan. Caisan näyttelyn loputtua evakkojeni siirtolaiselämä jatkuu ja heidän seuraava sijoituspaikkansa löytynee Itä-Suomesta. Jos haluat seurata evakkojen matkaa sekä muita valokuvausprojektejani, suosittelen tykkäämään facebook-sivustani.
Evakkotarinoita-valokuvanäyttely on nähtävissä Kulttuurikeskus Caisassa vielä 27.4. asti. Lisätietoa aukioloajoista ynnä muusta löytyy näyttelyn facebook-tapahtumassa. Jos et ehdi näyttelyyn, evakkojen kuvia voi käydä kurkistamassa myös nettisivuillani.
Kiitos kaikille, jotka olette olleet tukena tässä projektissa sekä ennen kaikkea kaikille evakoille, jotka ovat jakaneet tarinansa!
Kommentit
Lähetä kommentti