Seikkailu Pohjoisessa

Heinäkuussa jouduin todelliseen tulikokeeseen, eli telttaretkelle Lappiin. Kyseessä oli tulikoe, sillä a) en ole kovin kummoinen retkeilijä, mistä kerroinkin täällä jo aiemmin, b) en ollut koskaan käynyt Lapissa kesällä, joten kohtaaminen kuuluisien sääskien kanssa oli ensimmäiseni.

Lappiin päädyimme Aleksin kansallispuistoprojektin takia. Tarkoituksena oli käydä kymmenessä päivässä seitsemässä kansallispuistossa. Se voi kuulostaa paljolta, mutta voin kertoa, että kävimme lopulta huomattavasti useammassa!

Ensimmäinen kohde oli Pallas, ja jotta saisimme pehmeän laskun reissuun, oli eka vaelluksemme päivävaellus ja yöksi pääsimme hotelliin Leville. Tämä olikin hyvä, sillä tällä reissulla kastuimme ihan mukavasti. 

Kansallispuistoasiantuntija tarkkailee säätä.

Matka Taivaskeron huipulle katkesi alkuunsa, sillä seuraksemme saapui sateen lisäksi ukonilma. Vaikka rakastan rajuilmoja, niin jopa minä ymmärsin, että avotunturissa palloilu salamoiden iskiessä ei ole kovin kannatettavaa. Palasimmekin aika vikkelään takaisin hetki sitten näkemämme huoltorakennuksen kuistille värjöttelemään.

Ukonilma siirtyi pian kauemmas ja uskalsimme jatkaa matkaa. Tunturin huippua lähestyessämme kohtasimme kuitenkin seuraavan sääilmiön: sumun. Sumustakin tykkään, mutta tunturin huipulla siinä on omat huonot puolensa. Kaiken rymyämisen jälkeen näimme Taivaskeron huipulta pelkkää harmaata.

Aloitusetapilla opin myös yhden tärkeän asia: älä vaella lenkkareissa! Vaikka lenkkarini ovat juoksemiseen erinomaiset, niin vaeltamiseen niitä ei ole tehty. Kengät imaisivat itseensä kaiken veden kuin pesusienet ja olivat törkeän liukkaat kivillä ja kallioilla. Tämän erheen jälkeen puin kiltisti jalkaani reissua varten hankkimani Salomonin Speed Cross 4:set, joita voin suositella kaikille, jotka mielivät metsään ja tunturille, mutta eivät halua heti ostaa oikeita vaelluskenkiä.

Tämä polku oli yksi kuivimmista.

Kohde nro 2 oli kullanhuuhtojien mekkana tunnettu Lemmenjoki. Kullanhuuhdonta jäi tosin meiltä vähemmälle ja saimme keskittyä enemmän märässä metsässä tarpomiseen. Speed Crossit tulivat heti tarpeeseen, sillä Lemmenjoella kansallispuiston polut olivat pääosin täysin veden vallassa, eikä polkujen vieressäkään ollut paljoa kuivempaa. 

Suuntanamme oli Joenkielinen, tunturi, jonka huipulta oli hienot näkymät Lemmenjoelle. En ollut ollenkaan yllättynyt, että tunturin huipulle päästyämme alkoi sataa. Äkkiä rinkat ja makuualustat suojaan! No onneksi sade lakkasi pian ja saimme nautiskella maisemista.

Sadesuojalla vuorattu rinkka ja Lemmenjoki.

Sateen jälkeen sain tavata ensi kerran myös sääsket. Olin jo hetken aikaa luullut ihmisten vain liioitelleen hyttysten määrästä, mutta nyt huomasin, ettei niin ollut. Isoissa jengeissä liikkuneet pienikokoiset inisijät olivat mielestäni kuitenkin pieni vaiva parin päivän päästä tapaamiini jättikokoisiin paarmoihin verrattuna. Ja sääskien tuhon huomasin vasta kotona, kun pääsin peilaamaan takapuoltani. Reagoin välillä melko vahvasti myös kaupunkilaisitikoiden pistoihin, mutta nyt kyllä hieman järkytyin, kun silmieni edessä näkyivät mustelmista sinisenkirjavat pakarat ja reidet.

Aleksi ja kesäkeittiömme erikoisuus, pussipasta, juuri valmistumassa.

Jotta matka ei olisi ollut pelkkää samoilua, teimme muutaman täsmäiskun kulttuurikohteisiin. Yksi niistä oli Inarin saamelaismuseo SIIDA. Olen myös aika huono museoihminen, mutta kaikessa monipuolisuudessaan SIIDA osoittautui hyvin kiinnostavaksi ja opin yhtä ja toista saamelaiskulttuurista. En esimerkiksi ollut tajunnut, miten etelässä saamelaiskyliä on Ruotsin puolella tai kuinka montaa eri saamelaiskieltä Lapissa puhutaan (nykyään 9:ää). 

Museossa oli niin valokuvia ja kirjallista informaatiota kuin myös ulkoilmamuseo rakennuksineen. Museo ei ollut pelkästään muisto menneiltä ajoilta, vaan myös nykypäivän nuoret saamelaiset pääsivät ääneen kertoessaan tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mainittavan arvoinen oli myös museokauppa, jossa oli kaikkia hirmuisen kauniita esineitä koruista laukkuihin. Itse poistuin paikalta pienen sinipunaisen kukkaron kanssa.

Saamelaista kekseliäisyyttä vuosikymmenten takaa.

Nämä raapustukset olivat ihan oikeita saamelaiskäräjien merkintöjä.

Kun saamelaismuseo oli nähty, suuntasimme Urho Kekkosen kansallispuistoon. Kiilopäälle kiipeäminen osottautui hyvin haastavaksi, sillä jouduimme kahdesti kääntymään takaisin hakemaan autolta erinäisiä sinne unohtuneita tärkeitä asioita. No pääsimme lopulta tunturin huipulle ja tällä kertaa ei satanut saati tullut sumua!

Kiilopäältä laskettelimme alas Luulammelle ja yhtäkkiä edessäni oli hiekkadyyni! Lapin luonto oli taas yllättänyt minut monimuotoisuudellaan. Suolammen vesi ei kuitenkaan ollut juomakelpoista, mikä sai aikaan pienen paniikin, sillä juuri tunturipuroihin tottuneena olin lähtenyt matkaan mukanani 0 litraa vettä. Läheltä löytyi kuitenkin puro, jonka vesi oli pienestä soisesta sivumausta huolimatta ihan juotavaa.

Luulampi

Kiilopäällä bongasin myös entisen yläastetuttuni, joka oli työskennellut ja asunut Lapissa jo vuosia. Hän ei ollut suinkaan ainoa matkalla tapaamamme etelänihminen, joka oli aloittanut uuden elämän pohjoisessa. Levillä olimme jo törmänneet Aleksin entiseen työkaveriin, joka oli tehnyt saman. Ja kuten reissuissa aina, kuvittelin monesti myös itse, millaista elämä Lapissa voisi olla. Jotenkin kiire, stressi ja muut Helsingin hömpötykset tuntuivat ihanan kaukaisilta.

Kaikesta huolimatta oma matkamme jatkui kohti etelää. Oikeastihan meidän piti viettää Urho Kekkosen kansallispuistossa kokonaiset 3 yötä, mutta levoton luonne, vanhat urheiluvammat ja sateisena jatkunut sää ajoivat meitä etelämmäksi kohti uusia seikkailuja.

Talvella Aleksi oli jo käynyt muutamassa pohjoisen kansallispuistossa ja hänen mieleensä oli jäänyt erityisesti Riisitunturi, jonne hän lumikenkäili kovassa lumipyryssä. Nyt päätimme mennä katsomaan puistoa hieman kesäisemmissä keleissä ja sateelta säästyäksemme yöpyä puiston autiotuvassa.

Riisitunturi osoittautui yhdeksi ehdottomaksi suosikikseni. Ja suurta roolia tässä näytteli meidät vastaanottanut maaginen sumu ja hiljaa hämärtyvä ilta. Oikeastaan kaikki kansallispuistot, joihin saavuimme iltahämärässä tai auringonlaskun aikaan osoittautuivat lemppareikseni. Valolla on siis suuri merkitys, ei vain valokuvatessa, vaan myös uusiin paikkoihin tutustuessa.

Riisitunturilla yövyin ensimmäistä kertaa autiotuvassa, mikä oli jännää ja tunnelmallista. Pelkistetyn tuvan sisustukseen kuului kaksi punkkaa ja pöytä sekä vieraskirja, joka oli täynnä. Turha varmaankaan edes muuten mainita, että, kun aamulla kiipesimme Riisitunturin huipulle, sää oli niin sumuinen, että...

Jopa minunkaltainen anti-retkeilijä oli kuullut Karhunkierroksesta ja Oulangasta, seuraavasta kohteestamme. No Karhunkierrosta emme siellä tehneet, vaan huomattavasti lyhyemmän päiväpatikan. Nythän siis olimme jo Kuusamon kupeessa, emme enää Lapissa, vaan Pohjois-Pohjanmaalla, mikä on kyllä omituista, mutta näin on joku Suomea maantieteellisesti pilkkonut henkilö päättänyt.

Oulangan vetonaula on Kiutaköngäs, melkoisella voimalla kohiseva koski, jota moni turisti oli tullut kauempaakin katsomaan. Monta päivää varsin vähän kansoitetuilla reiteillä käppäiltyämme, tuntui tämä yhtäkkinen ihmispaljous hieman pahalta, mutta onneksi Oulangalta löytyi rauhallisempiakin paikkoja.

Please, don't jump!

Oulangan jälkeen kävimme nukkumassa Kuusamon Sokos-hotellissa. Ja vaikka kyseinen hotelli ei ehkä muuten ollut mieleenpainuvin, niin yhdestä asiasta annan heille 10 pistettä: suihkusta tuli juuri oikean lämpöistä vettä täydellisellä paineella! Ja muuta ei juuri sillä hetkellä tarvittukaan.

Yksi lempikohtiani Hossassa: Muikkupuro. 

Kansallispuistojahan on Suomessa nykyisin 40, sillä kesäkuussa joukkoon liittyi jälleen yksi uusi puisto, eli Hossa. Hossassa kaikki olikin melko uudenkarheaa, leveät polut ja selkeästi merkityt, jopa esteettömät reitit!

Ei jääty tähän, koska vastarannalla näkyi avohakkuuaukio.

Uusi lempieläimeni, poro.

Vaikka enää ei oltukaan Lapissa, niin Hossassa viimein sain poroista muitakin kuvia, kuin maantienvarresta napattuja otoksia heidän takapuolistaan. Telttapaikan löytäminen sen sijaan osoittautui haastavaksi. Ensimmäinen paikka oli kiva, mutta epäilimme, että seuraava olisi vielä kivempi. Ei ollut. Sen jälkeinen oli myös vähän tylsä, ja niinpä olimme kohta telttapaikalla, joka oli vain reilun kilometrin päässä autostamme. Olimme siis kulkeneet painavine rinkkoinemme toistakymmentä kilometriä vain tullaksemme takaisin lähtöpisteeseen...

No ei se mitään. Löysimme ihan passelin telttapaikan ja saimme teltan lähes pystyyn juuri ennen sadetta. Yhtäkkiä sateen lakattua telttamme ulkopuolelta alkoi kuulua ääntä: "Aleksi! Aleksi?" Olimme molemmat ihan hiljaa. Koska kyselijä jatkoi, kurkkasin ulos ja yllätys oli suuri. Ystäväpariskunta, ehkä ainoat oikeat retkeilijät, jotka tunnen, olivat sattuneet samaan kansallispuistoon, samalle telttapaikalle!

Näimme Hossassa myös eksoottisia vieraslajeja!

Nämä isät poikineen lähtivät auringonlaskussa kalastamaan.

Loppuillan vietimme kaikki yhdessä nuotiolla ja auringonlasku oli yksi reissun kauneimmista. Suunnitelmamme mukaan meillä oli vielä kaksi puistoa jäljellä, mutta koska suunnitelmia on aina kiva vähän muuttaa ja meillä oli vielä aikaa, päätimme lisätä reissuun vielä kolme puistoa lisää...

Jotta tästä ei tulisi romaania, kerron loppumatkasta ja näistä seuraavista Itä-Suomeen sijoittuvista puistoista seuraavassa postauksessa, eli pysykääpä langoilla!