Tehtävä Idässä

No niin, jatketaan! Edellisessä postauksessa heinäkuinen kansallispuistorallimme jäi Hossan kansallispuistoon. Sieltä matkamme jatkui Suomussalmea kohti, jossa meitä odotti Hiljainen kansa. Turha kuvailla, mistä on kyse, sillä kuvat kertovat enemmän. Hiljainen kansa kätki sisäänsä myös arvoituksen, sillä Aleksin Suomussalmelta kotoisin oleva kaveri oli piilottanut yhden Hiljaisen kansan edustajan jalkojen juureen "kilon paketin". Paketti löytyi ja paljastui saksalaiseksi olueksi.

Hiljainen kansa on minusta mahtava taideteos. Se ei ole vaatinut kovin suurta budjettia, on helposti lähestyttävä (päätien varressa, ilmainen) ja on myös osallistava: kuka tahansa voi pukea vaatteensa kansalle.

Kampaukseni puolesta menin ihan täydestä yhtenä Hiljaisen kansan edustajista.

Hiljaisen kansan luona oli myös kiva pikku puoti, josta sai todella hyviä muurinpohjalettuja.

No emme me olleet pelkästään Hiljaista kansaa katsomassa. Kurssi oli kohti Nurmesta ja sen lähettyvillä sijaitsevia Hiidenportin ja Tiilikkajärven kansallispuistoja. Lapin tunturimaisemista saapuvan retkeilijän ensireaktio Hiidenportin kansallispuistossa oli: mitä naurettavuutta! En ollenkaan jaksanut haltioitua mokomista mäennyppylöistä, mutta jouduin kuitenkin muuttamaan pian mieleni. Itse Hiidenportti oli hieno! Hiidenportin kansallispuistossa myös opin, että alunperin hiisi ei tarkoittanut pahaa olentoa, vaan pyhää paikkaa, josta tuli "paha" vasta kristinuskon myötä.

Rotkomainen Hiidenportti oli ihan jees.

Minä ja Hiidenportti.

Hiidenportista kurvasimme Tiilikkajärvelle. Tämä oli puisto, jota olin odottanut kenties eniten, sillä tiesin siellä sijaitsevan Venäjänhiekan, mahtavan harjumaisen hiekkarannan, jonka nimi on peräisin Täyssinän rauhan (v. 1595) rajavedosta. Viileiden Lapin päivien jälkeen kuvittelin laittavani bikinit päälle ja lähteväni biitsille! Noh, melkein.

Tiilikkajärvellä oli myös mainioita siltoja.

Iltapalaksi oli pussipastaa...ei vaan nuudeleita!

Tiilikkajärvi osoittautui superkauniiksi paikaksi, eikä upea ilta-aurinko tietenkään haitannut yhtään asiaa. Täällä annoin kamerani laulaa, enkä pitänyt kiirettä. Se kostautui, sillä Venäjänhiekan telttapaikalle saavuttaessa muuan nuori venäläispariskunta kiilasi ohitsemme ja vei rannan parhaimman telttapaikan meidän joutuessa majoittumaan paskahuussin viereen. Tämä tappio oli kuitenkin hyväksyttävä, ja olihan se tavallaan oikeutettua, että juuri venäläiset saivat paraatipaikan Venäjänhiekalta!

Vaikka ilta oli kaunis, niin keli ei todellakaan ollut helteinen. Bikinit kuitenkin kuumottelivat mielessäni ja olin myös jo pidempään haaveillut uintikuvasta auringonlaskussa, joten illan viileydestä ja hyttysistä piittaamatta päätin tarttua toimeen ja pakotin Aleksin kuvauspuuhiin.

Tiilikkajärven kansallispuiston taikaa.

Jossakin aiemmissa suunnitelmissamme olimme ajatelleet chillailla Tiilikkajärvellä pidempäänkin, mutta todellisuudessa lähdimme sieltä pois jo varhain seuraavana aamuna, sillä päivän ohjelma oli tiukka: Koli, Patvinsuo, Petkeljärvi.

Aloitimme lähinnä olleesta Kolista, jossa molemmat olimme jo aiemmin käyneet. Kolin matkan hauskin osuus oli venäläistaustainen liftarinainen, jonka poimimme tienvarresta. Maisematkin olivat tietysti kauniita, mutta kuten Oulangalla, niin myös Kolilla ihmisten paljous lamaannutti minut täysin. Otimme muutamat kuvat ja pakenimme paikalta ennätysajassa.

Näkymä Ukko-Kolilla. En suosittele menemään paikalle aurinkoisena kesä-perjantaina.

Kontrasti ei olisi voinut olla suurempi, kun saavuimme karhuistaan tunnetulle Patvinsuolle. Ilomantsin lähistöllä olevan puiston luontotupa oli sympaattinen punainen talo, jonka edustalla istuskeli muutama ihminen. Talon puotia pitävä punaiseen palloleninkiin pukeutunut nainen kertoi, että puistossa liikkui kaiken kaikkiaan viisi karhua, joista yksi oli nähty pari kuukautta aiemmin talon pihassa. En voi väittää, etteikö minua olisi "hieman" jännittänyt tämä tieto karhujen läsnäolosta.

Patvinsuo oli suo isolla ässällä. Täällä, jos missä aistin Venäjän rajan läheisyyden: kaikki tuntui suurelta ja mahtavalta. Kaikki aistini olivat myös valppaana karhujen varalta ja jokainen kanto ja kivi näyttivät silmissäni potentiaaliselta mesikämmeneltä. Yhtään karhua emme kuitenkaan tavanneet.

Näillä reissuilla myös suhteeni soihin on muuttunut. Ennen pelkäsin soita ja olin varma, että jos astun vähänkin sivuun pitkospuilta uppoan ikiajoiksi. Nyt olen kuitenkin oppinut jo vähän tunnistamaan, minkälaisella suolla voi kävellä ja minne ei kannata jalkaansa laittaa. Suunnistaessa (kyllä olen tänä kesänä käynyt myös kolmasti suunnistamassa!) olen jopa juossut kokonaisen suon yli! Tosin siihen tarvittiin aika paljon Aleksin kannustusta ja suoranaista pakottamista.

Hän ei pelkää soita eikä karhuja.

Patvinsuolta ajelimme Ilomantsin kautta Petkeljärvelle, joka oli jälleen varsin rajan pinnassa. Tässä puistossa olikin hieman erilaiset puitteet: telttailualue oli aidattu ja maksullinen ja parkkipaikan vieressä oli retkeilykeskus, jossa saattoi yöpyä sisällä. Talossa oli myös telttailijoille avoimet oikeat vessat ja suihku! Suihkussa en toki käynyt, sillä mitäpä sitä enää tässä vaiheessa suihkuttelemaan, sillä vuorokauden kuluttua olisin kuitenkin jo kotona.

Kolmas ilta putkeen auringonlasku oli fantastinen! 

Makkara- ja sometauko.

Petkeljärvellä oli myös katettu grillipaikka, oikea grillimökki, joka tulikin tarpeeseen sateen ripotellessa. Jossain mielenhäiriössä olimme myös ensi kerran reissun aikana ostaneet makkaraa, vaikka olemme molemmat enimmäkseen kasvisruokailijoita. Teko paljastui turhaksi ja typeräksi, sillä kumpikaan ei saanut edes yhtä makkaraa alas, mutta olivathan nuo pötkylät tuossa tulella aika tunnelmallisen näköisiä!

Heti aamusta kävimme kiertämässä pienen lenkin Petkeljärvellä. Maisemat olivat varsin harju- ja mäntyvoittoisia, ja kokoajan mielessäni kuljin menetetyssä Karjalassa sukuni kotiseuduilla, jotka eivät oikeastikaan olleet täältä kovinkaan monen kilometrin päässä. Aika ajoin ihailin kansallispuiston kylttejä ja kehuin ääneen niiden selkeyttä ja informatiivisuutta - kunnes Aleksi kertoi niiden olevan lapsia varten... no olivat kelle hyvänsä, niin minuun puri vaikeiden termien sijaan iloiset eläinten kuvat puhekuplineen...

Petkeljärven harjumaisemissa olin mielessäni menetetyssä Karjalassa.

Möhkön kesäteatterin pihamaalla.

Kun Petkeljärvi oli nähty, lähdimme kotiin. Paitsi, että ensin teimme lyhyen lenkin Möhköön. Olin bongannut jo aiemmilla Itä-Suomen matkoillani houkuttelevan kyltin "Möhkö", ja koska nyt olimme hyvin lähellä kyseistä kylää, oli meidän aivan pakko käydä katsomassa, millaisesta paikasta oli kyse. Olin kuullut, että Möhkössä olisi hyvä kesäteatteri ja niin näytti olevan, sillä teatterille purjehti paljon ihmisiä ja olipa paikalla vanha hassu aluskin! Me emme joutaneet jäädä pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme kohti kotia.

Ja vaikka olimme heittäneet aiemmin läppää, että mentäisiinkö kotimatkalla vielä Repoveden kansallispuistoon, niin sen verran oli väsymystä ilmassa, ettei kumpikaan halunnut edes mainita Repovettä matkalla, vaan painelimme Imatran Rosson kautta kotiin. Kokonaismatkan saldoksi auton matkamittariin kertyi 3256,9 kilometriä. Käveltyä tuli jotakuinkin 200 kilometriä ja kansallispuistoja bongattua 11. En voi suoranaisesti suositella tällaista 10 päivän hullunmyllyä kenellekään, mutta jäipähän tästäkin lomasta monenlaisia muistoja mieleen ja kovalevylle!