Ihan retkeilijänä ulkosaaristossa

Yksi lempikirjoistani lapsena oli Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Mökillämme Helsingin Vasikkasaaressa ajattelin olevani itsekin saaristolainen, vaikka todellisuudessa seikkailin vain parin kilometrin päässä Kauppatorista ja saatoin kuulla, kuinka Kaivarissa juhlittiin tai miten Korkeasaaren leijona karjaisi.

Lapsuuden kaiho saaristolaiselämään ei ole kuitenkaan hiipunut ja unelmoin yhä siitä, että joku päivä voisin viettää erakkoelämää ulkosaaristossa. Niinpä olin vallan innoissani, kun pääsin hieman harjoittelemaan saaristolaiselämää muutama viikko sitten Tammion ja Ulko-Tammion reissullamme.

Innostuin suunnattomasti, kun huomasin, että laivassa oli myös laivakoiria!

Lähtöpäivänä sää oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen ja tyyni. Helsingissä satoi ja tuuli yli 20 metriä sekunnissa. Pienemmät alukset eivät kulkeneet ollenkaan. Onneksi vähän idempänä Haminassa oli astetta rauhallisemmat kelit ja Vikla-paattimme pääsi lähtemään parin tunnin matkalleen Tammioon.

Saapuessamme Tammioon ilma muuttui oikein säyseäksi ja ilta-aurinko kimalteli kauniisti. Ja mitkä ihanat saaristolaisrakennukset piirtyivätkään esiin saaren rannasta! Nyt tiesin, miltä ehta saaristolaiselämä näytti. Viklaa vastassa oli kymmenittäin tammiolaisia, jotka tulivat vastaan ystäviään ja perheenjäseniään tai hakivat pakettilähetyksiään tai jäätelöä laivan pienestä kioskista.

Tästä kuvastahan ei saa mitään selvää, mutta Tammioon saavuttaessa näkymä oli mitä kaunein ja siihen kiinnitti huomiota moni muukin laivan matkustajista.

Paattimme Vikla.

Tässä kohtaa kiitin itseäni, että olin ottanut kamerani mukaan. Edellisellä Jussarön retkellämme olin ottanut vain muutaman keskinkertaisen kuvan joutsenista, vaikka saaressa olisi ollut vaikka mitä kuvattavaa. Siitä suivaantuneena päätin, etten enää ikinä ota kameraa retkille turhaan kannettavaksi, mutta onneksi muutin mieleni pari minuuttia ennen lähtöä. Hetken huumassa otin jopa vara-akun mukaan ja voin kertoa, että sille tuli käyttöä, niin intensiivistä kuvaamiseni oli. Hullaantumiseni pantiin merkille myös saaressa, sillä postattuani instagramiin kuvan tekstillä: "Olen ihan sekaisin Tammiosta" sain siihen kommentin: "Taisin nähdä teidät rannassa, kun tulitte! Näki, että nautit."

Laivaranta rakennuksineen sai kuitenkin jäädä taa, sillä meidän piti lähteä etsimään yöpaikkaa. Tarkoituksenamme oli viettää yksi yö Tammiossa ja jatkaa siitä seuraavana päivänä hieman edemmäs Ulko-Tammioon, jossa yöpyisimme toisen yön. Syy siihen, miksi päädyimme juuri nyt Tammioon oli Aleksin umpihullu kansallispuistoprojekti. Hän päätti alkuvuodesta käydä Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kaikissa maamme 40 kansallispuistossa tämän vuoden aikana ja yksi niistä sattuu olemaan Itäisen Suomenlahden kansallispuisto, johon Ulko-Tammiokin kuuluu.

Kansallispuistoilija.

Tämä polku päättyi tähän.

Aleksille puistoja on kertynyt plakkariin jo reilut parikymmentä, ja itsekin olen siinä sivussa tutustunut 14 puistoon. Kohdallani ero edeltäviin vuosiin on huima: viime vuonna tuskin edes tiesin, mitä kansallispuistot ovat. Minua ei voi siis hyvälläkään tahdolla kuvailla reipashenkiseksi retkeilijäksi. En saa edes mökkikaminaani syttymään saati mitään nuotioita. Minulla on järjestelmällisesti aina kylmä, nälkä, jano tai kengät märkinä, ja en unohda mainita siitä. Melkoinen retkeilijän kauhukuva.

Tähän mennessä olen kuitenkin selvinnyt (omasta mielestäni) retkistämme enimmäkseen kunnialla. Mutta nyt edessä oli ensimmäinen kerta kun emme menisikään yöksi läheisimmän kaupungin Sokos-hotelliin vaan telttaan! Toki olen telttaillut ennenkin, meinaan mökkimme pihalla. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen: jos kylmä yllättäisi, en voisi painua mökkiin lämmittelemään. Nyt olin luonnon armoilla.

Haimme telttapaikkaa Tammiosta ikuisuuden ja kuljimme painavat rinkat selässä kaikenlaisissa ryteiköissä. Aiemmista retkistä karaistunut ja saaristoelämästä höyrähtänyt mieleni ei kuitenkaan alkanut rettelöitsemään, vaan nautin maisemista täysin siemauksin. Lopulta löysimme aivan ihanan telttapaikan ja nukuin oikein mainiosti, tosin toppatakki ja aika helvetin monta vaatekerrosta päälläni, sillä makuupussini olikin tehty vähän lämpimämmille säille.

Ihan paras telttapaikka parhain näkymin.

Meillä oli rinkoissamme mukana useampi litra vettä juotavaksi ja ruuanlaittoon. Aleksi oli myös ostanut erinäisiä pussiruokia sekä todellisen retkeilijän varusteen: kaasukeittimen. Itselläni oli mukana lähinnä pähkinöitä ja proteiinipatukoita. Aamun koittaessa tarkoituksenamme oli kiehauttaa keittimellä kaurapuurot. Valitettavasti kuitenkin yksi keittimen varsin tärkeä osa oli jäänyt keittiön pöydälle. Aleksia tämä tietysti harmitti, mutta itse taisin olla enempi helpottunut, kun säästyin sähläämästä minkään kaasujen kanssa ja sain syödä patukoitani.

Matka Ulko-Tammioon oli melko keinuvainen, eli sää koetteli yhä. Veneessä oli meidän lisäksemme kymmenkunta paikallista kaljoittelijaa sekä muutama lintubongari ja metsähallituksen opas, joka veti varsin näppärän opastuksen Ulko-Tammiossa. Tässä saaressa ei ollut vastassa saaristolaisidylliä, vaan itselleni tutumpaa, Vasikkasaaressakin vallitsevaa armeijaidylliä. Ulko-Tammiossa on siis ollut jatkosodan aikaan linnake, josta oli vielä pieniä merkkejä havaittavissa, jännittävimpänä yksityiskohtana varsin kuvauksellinen tunneli.

Ulko-Tammiossa oli muutama muukin retkeilijä, mutta kalsean sään takia meitä yöpyjiä oli vain reilu kourallinen.

Toisilla nää reissut tuppaa aina mennä kiipeilyksi.

Kutsuisin tätä sitkeydeksi.

Tuolta tarkkaillaan Venäjän vesialueita, jotka ovat ihan näköetäisyydellä.

Horisontinvartija ja horisontinvartijan penkki.

Onko täällä tapahtunut murha?

Tunneli oli arvatenkin mun lemppari.

Toki saaren luontokin oli kaunis ja vaihteleva ja saimme kulumaan useamman tunnin kiertäessämme saaren ympäri rantoja pitkin. Vaikka en ole synnynnäinen retkeilijä, olen kyllä reissujemme kautta oppinut nauttimaan luonnosta ihan eri tavalla kuin ennen. Jos vielä viitisen vuotta sitten parasta rentoutumista oli laittaa ykköset päälle ja lähteä baariin tanssimaan, niin nyt kyllä laitan mieluummin verkkarit jalkaan ja menen metsään. Stressitasot laskee niin, että korvissa humisee.

Ulko-Tammiossa laitoimme telttamme ihan oikealle telttailualueelle, joka oli epäonneksemme kusiaisten kansoittama. Mutta tästäkin vastoinkäymisestä selvisin melko hyvin, enkä saanut pahempaa slaagia, vaikka rinkkani keräsi turhan monen muurahaisen huomion. Kaasukeittimen puutteellisuus ei sekään ollut enää ongelma, sillä saaressa oli useita nuotiopaikkoja, joille uhrasimme yhden kattiloistamme. Voi miten pystyy pussipasta-ateria olla ulkona vietetyn päivän jälkeen hyvänmakuista!

Herkkuateria!

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena. Paluumatkalla oli vielä pysähdys Tammioon ja tällä kerralla ehdimme myös Tammion saaripirttiin, jossa oli paitsi valokuvanäyttely vanhoista tammiolaisista, niin myös kirpputori, jonka ikkunoiden läpi olin ehtinyt jo tullessa kurkistelemaan. Koko matkan olin fiilistellyt retkeilyn palkitsevuutta: toisin kuin muissa reissuissa laukku tuli koko ajan kevyemmäksi kantaa! Kirppisreissulla otin kuitenkin tähän vähän takapakkia, sillä jouduin poistamaan myyntipöydiltä muutaman kuvausrekvisiitaksi sopivan Arabian astian.

Saaripirtin valokuvanäyttely oli just sellainen, jonka olisin itsekin halunnut tehdä: vanhojen tammiolaisten kuvia ja haasttatteluja.

No niin, kuluttaja-Karlin heräsi henkiin näiden kippojen ja kuppien keskellä.

Tammion reissu oli silti vain harjoitusta retkeilylleni, nimittäin huomenna edessäni on paljon pidempi selviytymistaistelu, kun suuntamme Lappiin ja siellä vielä käymättä oleviin kansallispuistoihin. Teltassa pitää viihtyä nyt huomattavasti useampi yö putkeen. Varmaa on, että tälle reissulle aion ottaa mukaan astetta paksumman makuupussin ja ihan hitosti offia. Kamera ja vara-akku kuuluvat ehdottomasti myös varustukseen.